Koko Hubara

1. Kuka olet ja mitä teet?
   
   

   Mä oon Koko Hubara. Tällä hetkellä mä oon taideasiantuntijana Taiteen edistämiskeskuksessa, mutta se on ihan uus duuni. Siitä mua ei kukaan varmastikaan tunne, vähiten minä itse. Mä oon kirjailija, kääntäjä, toimittaja, esseisti, kirjoittamisen opettaja, Ruskeat Tytöt -median perustaja ja silleen ”all around” kirjallisuuden- ja kulttuurintekijä ja suuri ystävä. Rakastan kaikkea, mikä liittyy taiteeseen, kirjoihin, musaan, teatteriin, muotiin ja niin pois päin

 

Julkaisit 2021 sun esikoisromaanin. Mitä rakastat erityisesti tässä kirjassa ja minkä takia tää kirja onnistui niin hyvin?

Bechi, eli mun esikoisromaani tuli ulos 2021 huhtikuussa ja mä oon ollut tosi monissa haastatteluissa ja kirjailijaesiintymisissä ja kukaan ei oo kysynyt multa aikasemmin, että mikä mun kirjassa onnistu erityisen hyvin tai mitä mä siinä rakastan. Aika kiva kysymys.

Se kirja on ollu mulle ihan valtava oppimiskokemus. Sitä ennen mä en ole kirjoittanu muuta kuin pöytälaatikkoon fiktiota. Koskaan näyttänytkään kenellekään mitään mun ei-asiatekstejä, paitsi ehkä joskus yläasteella äikänopettajalle jotain mun novelliviritelmiä. Mulla oli ihana kustannustoimittaja Antti Kasper, joka opetti mua kaikenlaisista asioista, erityisesti kirjan rakenteesta, eli missä järjestyksessä asiat tulee ja miten sitä intensiteettiä rakennetaan ja miten hyvin erilaisista palasista voi koota tosi koherentin kokonaisuuden.

Mun mielestä mä onnistuin luomaan siihen kirjaan semmosen oman maailmansa ja sisäisen logiikkansa, tavallaan kuvaamaan sellaisia asioita, jotka on toisaalta hyvin tuttuja ja olemassa olevia asioita, mutta samaan aikaan myös näyttämään asioita, joita me ei olla totuttu näkemään kotimaisessa kirjallisuudessa ja joita ei oikeastaan ole myöskään olemassa meidän tässä nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa, niin mun mielestä mä onnistuin siinä. Ja mä onnistuin ylipäätään kirjottamaan kirjan alusta loppuun, mikä on aina oikeesti tosi iso työ.

 

Mikä on ollut arvokkain neuvo, jonka oot saanut liittyen työllistymiseen toimittajana / kirjailijana?

No tää on ehkä vähän random yksityiskohta. Mä oon siis saanu monenlaisia hyviä neuvoja, koska mulla ei ole mitää muodollista koulutusta tai pätevyyttä kirjallisuuteen tai journalismiin. Mulla on sivuaine viestinnästä yliopistosta, mut muuten mun kaikki tiedot on just tullu ystävien ja kollegoiden neuvojen ja tiettyjen verkostojen kautta aika orgaanisesti. Mä uskonkin sellaseen, jos mä saan tässä samalla ennen kun mä vastaan kysymykseen, niin antaa neuvon itse, niin mä uskon sellaiseen orgaaniseen elämän etenemiseen. Asioita ei kannata hirveesti niinku ”push”, eikä kannata hirveästi väkisin vääntää. Kyl ne tulee sieltä. Töitä pitää tehdä kovasti, olla ahkera, mut väkisin ei pidä niinku mitään vääntää. Ne oikeat ihmiset ja oikeat mahdollisuudet tulee kyllä, kun on esillä, avoin ihmisille ja jotenki tekee hyviä juttuja muille.

Mutta siis yks mun keskeinen neuvo on semmonen yksinäisyyden sieto ja tarkkailijan roolin ottamisen sietäminen sen sijaan, että olis huomion keskipisteenä ja aina ”party animalina” keskellä juhlia säätämässä, vaikka sekin on joskus tosi tarpeen. Mä luin joskus kirjailija Zadie Smithin haastattelun, jossa hän kertoi, että hän käyttää tällaista Freedom-appia, joka siis katkaisee nettiyhteyden tietokoneelta ja puhelimesta. Hän laittaa sen aina päälle aamuisin ja rupeaa kirjottamaan fiktiota tai esseitä ja sitte palauttaa sen nettiyhteyden muutaman tunnin kuluttua. Mun mielestä se on niinku paras neuvo. Eli siis jos oikeesti haluu kirjoittaa hyvää tekstiä, jos oikeesti haluu pitää sen homman kasassa, niin sä et voi kokoajan olla somessa. Sä et voi kokoajan olla chattaamassa frendien kanssa. Sä et voi kokoajan olla niinku 18 välilehteä auki. Kirjottaminen on oikeesti aika semmonen luddiittien juttu. Se on oikeesti old school kanava ja formaatti. Se tekovaihe ei sovi yhteen nykyajan hektisyyden ja sellaisen jatkuvan reaaliajassa viestimisen kanssa. Eli siedä yksin oloa, tarkkailemista, katkaise sun nettiyhteys.

 

Mitä kirjoittaminen merkitsee sulle?

Yksinkertaisimmillaan kirjottaminen merkitsee mulle ajattelemista. Se on täysin sidoksissa lukemiseen, niinku tekemisenä. Lukeminen mulle myös merkitsee ajattelemista. Mä en oikeastaa pysty erottamaan lukemista ja kirjoittamista toisistaan. Usein kun mä kirjotan, niin mulla on myös vieressä tekstejä, joita mä samalla luen tai lainaan tai jotenkin referoin.

Ihmiset ei oikein usko tätä musta, musta tuntuu et mä joudun aina niinku puolustelemaan tätä asiaa, mutta todellisuudessa mä oon hyvin introvertti. Tietyllä tavalla hyvin epävarma, tai siis olen aikani kasvatti. Olen tyttö. Ruskea tyttö, joka on kasvanu kasari, ysäri, 2000-luvun taitteessa aikuiseksi ja kaikki ne siihen liittyvät mahdollisuuksiin, kehon kuvaan yms. liittyvät asiat on ollut läsnä aina elämässä. Ja kirjottaminen on mulle se tapa tavallaan sietää sitä olemista itseni kanssa. Kuunnella itseeni. Arvostaa omia ajatuksiani ja olemassaoloani.

Yleensä kun mä en tiedä tai usein kun mä oon vaan, elelen elämääni, niin mulla on vähän sellainen sekava fiilis. Mä kuormitun tosi helposti äänistä, valoista, ihmisistä, asioista ja mä en oikein ota selvää, että mikä on mitäkin. Mutta kun mä oon itsekseni ja kirjotan ja luen, niin jostain syystä kaikki onki ihan totaalisen kristallin kirkasta ja selkeetä ja tuntuu että mä oon niinku kiinni elämässä ja mä tiedän mitä seuraavaks tapahtuu. Se on ajattelemista, se on myös kontrollia, se on myös tietyllä tavalla tunteiden sekä käsittelyä, että tavallaan niiden pakenemista, jotain eskapismia. Mä oon aika onnekas, että mä oon saanu tehtyä ammatin asiasta, joka on samaan aikaan se, joka tietyllä tavalla ylipäätään on pelastanu mun hengen.

 

Sä saat paljon aikaan ja vaikutat tärkeiden asioiden parissa. Miten jaksat ja saat itsesi pysymään niin aktiivisena?

Noh, tässä on nyt tää toinen juttu, mitä ihmiset ei usko kun ne kysyy, että miten mä saan niin paljon aikaan ja pysyn aktiivisena. Mähän oon itse asiassa hyvinkin laiska ja saamaton ihminen siinä mielessä, että mä hyvinkin paljon makaan vaan sängyssä painopeiton alla ja katselen läppäriltä Curb Your Enthusiamia tai Seinfeldiä tai King of Queensiä tai jotain muita sitcomeja. Torkahtelen, angstaan ja itken ja en todellakaan tee sitä, mikä näkyy ulospäin. Ihmiset myös kysyy multa usein, että miten mä jaksan ja tosiasia on se, et mä en jaksa. Eli tämmönen työ, missä ollaan julkisuudessa keskusteluissa, jotka on tosi vaikeita ja jotka herättää paljon vastustusta ja defenssejä ja kaiken näköistä sellaista, on äärimmäisen kuluttavaa. Varsinkin, mitä tulee vihapuheeseen ja sellaseen henkilöön menevään kritiikkiin, mikä tosin on vähentynyt viime vuosina.

Ennen Ruskeita Tyttöjä, ennen kaikkea tätä, mä oon sairastanu siis vaikeeta masennusta, syömishäiriötä, ahdistuneisuushäiriötä ja tän tyyppisiä asioita lapsesta asti. Ehkä voi sanoa et ainakaan tällaiset jutut, mitä on tehny viime vuosina, niin ei niinku missään nimessä helpota näitä oireita. 2019 mä olin puoli vuotta sairaslomalla. Mä pidän aika usein aika pitkiä, useamman kuukauden sometaukoja. Mä oon tosi paljon vaan itsekseni, en näe hirveästi ihmisiä. Oon lapsen kanssa ja kotosalla ja just luen ja näin. Kattelen memejä, Pinterestistä keräilen niitä kansioon. Käyn uimassa, käyn kävelyllä, herkuttelen, nukun, käyn laitattamassa mun kynsii, käyn kasvohoidossa. Tän tyyppisiä asioita. Välttelen aika paljon päihteitä ja ehkä enimmäkseen kuitenki katson sitä hömppää. Tai siis ei se ole hömppää, se on kulttuuria. Kaikenlaiset kulttuuriset referenssit on tärkeitä toimittajan työssä.

Mut siis vastaus on se, et en mä jaksakaan ja mä oon usein tosi paskana. Mä oon usein tosi yksinäinen ja mä oon usein tosi rikki, mut mä tiedän myös, että ne tunteet oli mun kanssa jo ennen näitä kaikkia julkisia keskusteluja ja tätä antirasistista liikehdintää, mikä nyt on käynnistynyt tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eli osa siitä on vaan semmosta mun core sielussa olevaa kipua, joka ei liity tähän ja osa on sit sitä uupumista, josta mä yritän pitää huolta kaikin keinoin.

 

Minkälaista inspiraatiota kaipaat ja etsit tällä hetkellä?

Siis mä oon kyl tosi iso inspiksen ystävä. Mulla on pari sellaista läheistä ystävää, joiden kanssa suurin osa meidän keskusteluista liittyy inspikseen eli inspiraatioon. Yks iso juttu on ensinnäkin tyyli-inspis eli jaetaan kaikkia ihania lookkeja ystävien kaa ja mietitään et miten vois pukeutuu, miten vois yhdistää juttuja. Yritetään ettii käytettynä juttui. Selataan Vestiairea ja eBayta ja tehdään upeita löytöjä. Ehkä siihen liittyen, viime vuosina mä oon lihonut tosi paljon ja huomannut, että kun nykyään ettii isompikokoisena ihmisenä tyyli-inspistä, niin se onki aika ison työn takana ja mulle tarjotaan sellaisia juttuja, joita mä en välttämättä koe omakseni. Eli mä kaipaan kyl enemmän sellasta, että niitä samoja juttuja, mitä näkee laihojen ihmisten päällä, niin näkis ja olis mahdollista hankkia myös koossa 46 tai 48. Et se ei ois semmonen niinku ”legginsit ja kukkatunika” tyyppinen tilanne, mikä on tosi ok look, mutta ei ole mun look. 

Mä kokoajan etsin uutta kirjallisuutta, tilaan sitä, luen. Luen mahdollisimman paljon lehtiartikkeleita, pitkiä artikkeleita, tutkivia artikkeleita, katon dokkareita aiheista, jotka ei välttämättä liity mitenkään mun elämään tai työhön, mut aina voi oppii jotain. Jos ei siitä substanssista, niin niiden juttujen rakenteista tai tyylistä ja intensiteetistä. 

Jos mä voisin yhden jutun toivoa, niin mä kaipaan kyllä hyviä musavinkkejä. Mä en ole pitkään aikaan jaksanut kuunnella musaa, että jos jollain on tosi hyviä musavinkkejä, mistä vaan genrestä ja ehkä kuitenkin erityisesti klassisesta musiikista – funnily enough, niin niitä voi kyllä mulle lähettää.

 

Sä olet perustanut meidän ajan yhden merkittävimmistä medioista nimeltä Ruskeat Tytöt. Miten Ruskeat Tytöt -blogista kasvoi nykyinen yhdistys ja verkkomedia-alusta?

Ruskeet tytöt on jännittävä aihe. Se on vähän niinku oma lapsi. Siihen liittyy tosi paljon kaikenlaisia tunteita, vaiheita ja omistushalua, mutta samaan aikaan halua päästää se, tai semmosta täysin kontrollin ulottumattomissa olevaa juttua.

Mä en ole ollut nyt RT:ssä töissä 2020 vuoden alusta, jolloin mä jäin tekemään gradua ja romaania loppuun. Siitä mä sitten ajauduin tänne Taiteen edistämiskeskukseen. Eli Ruskeat Tytöt ry tai Ruskeat Tytöt -mediaa ja sen tarjoamaa konsultointia, koulutusta, erilaisia kokonaisuuksia pyörittää tällä hetkellä muut ihmiset. Siellä on mm. Jasmina Amzil toiminnanjohtajana ja Fiona ’Elone työskentelee siellä ja Caroline Suinner on hallituksen puheenjohtajana ja Ervin Latimer, nouseva muotisuunnittelija teki pitkään töitä meidän kanssa siellä. Toki siis freelancerina oon siellä edelleen. Teen erilaisia asioita aina silloin tällöin, kun pyydetään ja nää ihmiset on mulle hyviä ystäviä ja mä jopa asun kämppiksenä yhden heistä kanssa. Että tää on kyllä sellainen asia mulle, mistä on vaikea hahmottaa sitä yhteiskunnallista vaikutusta ja sen paikkaa maailmassa, koska se on niin kiinteä osa mun tavallista arkea. Se on mun pään sisällä ollut asia ja on välillä vaikea tajuta, että muillehan tää on osa tällaista liikettä ja tärkee lähde, tiedon lähde ja voiman lähde ja niin pois päin.

Mutta se, miten Ruskeat Tytöt -media on tullut sellaiseksi kun, mitä se on, on varmasti sen yhteisön, verkoston ja muiden, kun mun työn tulosta. Sellasten aktiivisten ihmisten, jotka on väsymättä laittanut siihen tosi paljon paukkuja ja energiaa ja se ydinporukka, joka siinä on ollut, just Caroline Suinner, Meriam Trabelsi, ja heidän Pehmee kollektiivi ja Jasmina Amzil, Ervin Latimer, Fiona ’Elone, Mona Eid ja sit ne useat sada ihmiset, jotka ovat avustaneet erilaisissa projekteissa. Kaikki isot yhteistyökumppanit; YLE ja muut, jotka on uskonut meihin. Kaikenlaiset säätiöt, kuten KONE, Taike, Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, opetus- ja kulttuuriministeriö ja tän tyyppiset tahot, jotka ovat investoineet ja uskoneet siihen, että meillä on oikeesti jotain annettavaa. Ja sit taas semmonen orgaaninen hetki, jolloin ihmiset tuli yhteen ja keskustelu alko ja somessa oli sellanen tietty keskusteluvaihe menossa.

Eli jos mä tänä päivänä yrittäisin sen lanseerata tommosella pienellä porukalla ja pienellä rahalla, niin voi olla ettei se enää lähtiskään samalla tavalla. Siinä on myös ollu hyvin paljon kyse semmosesta juuri oikeeseen aikaan liikkeellä olemisesta.

 

Sulla alkoi juuri uusi työ Taiteen edistämiskeskuksessa taideasiantuntijana, alueena kulttuurinen moninaisuus. PALJON ONNEA. Mistä työpäivät täyttyy tällä hetkellä?

Toi kysymys mun Taike duunista on mielenkiintonen. Mä istun siis täällä mun toimistossa Hakaniemessä torin laidalla juuri nytkin ja mietin itsekin, että mikähän tää työ on? Tää mun titteli on kulttuurin moninaisuuden taideasiantuntija. Täällä Taikessa on monenlaisia erilaisia taideasiantuntijoita töissä, jotka on keskittynyt erilaisiin taiteilijoiden työskentelyedellytysten kehittämisprojekteihin ja nyt sit on todettu, että tarvitaan myös sellanen ihminen, joka pohtisi sitä, että miten erilaisiin vähemmistöihin, erityisesti rodullisiin, eettisiin, kulttuurisiin vähemmistöihin, mut myös sit toisaalta intersektionaalisuutta vaalien niinku muutenkin vähemmistöihin, erilaisiin haavoittuvaisiin paikkoihin kuuluvat taiteilijat, ammattitaiteilijat, niin miten heidän työskentely voisi tässä yhteiskunnassa mahdollistua parhaalla mahdollisella tavalla. Toisaalta, että miten voitais lähteä purkamaan tällaisissa instituutioissa olevaa systeemistä rasismia ja valkoisuutta ja niin pois päin.

Mun tehtävä on nyt sit miettiä et miten tätä lähdetään tekemään. Toki koulutetaan virkamiehistöä, koulutetaan julkista hallintoa nimenomaan rasismista taiteessa ja kulttuurikentällä ihan historiasta lähtien ja julkishallinon tätä systeemistä rasismia. Sitte toisaalta tapaan taiteilijoita, jotka toimivat eri puolilla kenttää ja mietin niitä ratkaisuja siellä ja vien heidän sanomaa eteenpäin esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriöön, jonka alla Taike toimii. Nyt on niinku sellainen duuni, mistä mä olin jo alkanut haaveilemaan tietyllä tavalla Ruskeiden Tyttöjen aikana. Vaikka sellasia pieniä organisaatioita tarvitaan, niin tarvitaan myös sitä, että se niissä pienissä organisaatioissa, turvallisissa tiloissa, hankittu tieto sit oikeesti myös saavuttaa nää instituutiot jotenkin systemaattisesti ja siihen investoidaan rahaa ja aikaa.

Siinä mielessä tää on unelmien täyttymys päästä kokeilemaan tällaista. Tää on viisivuotinen pesti ja mä oon tosiaan pari kuukautta täällä vasta ollut, mutta täytyy sanoa, että aivan ihania ihmisiä täällä on töissä. Vastaanotto on ollu mielettömän lämmin. Kaikki, mitä mä oon ideoinut ja ehdottanut on otettu tosi lämpimästi vastaan. Mun tuntuma on se, että taide- ja kulttuurikentällä Suomessa, täällä instituutioiden puolella ja missä niitä isoja päätöksiä tehdään, niin on kyllä ihan aito tahtotila purkaa näitä rakenteita, mitkä liittyy rasismiin, syrjintään, marginalisointiin. Ja sit toisaalta taas myös näitä muita taiteilijoiden asemaan liittyviä kysymyksiä, joita esim. tää korona-aika on tuonut esiin. On kyllä älyttömän reipasta ja ahkeraa ja tosi perillä asioista olevaa porukkaa ja on tosi kiva tulla tänne joka päivä tekemään näitä juttuja.

 

Mitä toivoisit näkeväsi vuonna 2022 enemmän?

Mä luulen, että mun toive vuodelle 2022 on varmaan sama kun about jokaisella ihmisellä tässä maailmassa, eli se, että tää koronapandemia oikeasti alkaisi väistyä ja voitais avata yhteiskunta ja huolettomasti lähteä liikkeelle. Halata toisiamme. Istua iltaa ja ihan niinku olla yhdessä muiden kanssa. Niinkin introvertti kun mä oon ja nautin yksinolosta, niin tää on ollu myös mulle aika raskasta, saati sitten niille, jotka ei ole niin hyviä olemaan yksin ja niille jotka on erilaisissa haavoittuvissa asemissa. Ja tietenkin niille, jotka sairastaa ja niille jotka on jäänyt tänne suremaan niitä menehtyneitä ihmisiä. Mutta se on oikeestaan mun ainoa toive.

Mä toivoisin vaan näkeväni sen, että me päästäis tästä eroon ja voitaisiin palata niin sanottuun normaaliin ja voitaisiin palata keskustelemaan ja tekemään niitä juttuja, mitä me tehtiin ennen tätä pandemiaa, koska onhan se myös tosiasia, että monet tämmöset jutut, mitä tässä yhteiskunnassa on yrittänyt tehdä ja aktiivisesti toimia niiden eteen, niin on ollu pakko myös tehdä kompromisseja tän koronan takia ja asiat on jollain tapaa hidastunu. Mutta toisaalta mä toivon näkeväni sitä, että me opitaan tästä semmosta tiettyä hidastamista ja tiettyä sellasta omaehtoista toimintaa ja rauhassa asioiden katsomista, että ei palattaisi ihan kokonaan siihen hektiseenkään juttuun, mikä oli silloin muistaakseni joskus vuonna 2019. Mutta joo, tässä oli mun vastaukset. Nää oli tosi pikiä ja polveilevia, mutta kiitos kun sain olla mukana!