Kuka olet ja mitä teet?

 

Mä oon Saimi Hoyer ja mä oon sienestäjä, puhuja, kauneuden rakastaja ja Hotelli Punkaharjun yrittäjä. Mä vihaan itseasiassa tota sanaa ”yrittäjä”. Ehkä mä oon toimija enemmänkin, liikkeelle panija! Vielä parempi, ehkä. Jännä sana toi yrittäjä, sitä käytetään niin paljon.

 

Sun alkuperäinen intohimo oli kirjoittaminen. Millaisia tarinoita haluaisit kuulla enemmän?

Mun alkuperäinen intohimohan oli kirjoittaminen. Ja harmittaa vähän se, että sitä ei tänä päivänä oikein ehdi tehdä, koska mä oon varmasti kriittisin itseäni kohtaan silloin, kun mä kirjoitan. Haluaisin itse kuulla enemmän tarinoita, jotka on tosia. On ollut hienoa tehdä töitä Hotelli Punkaharjussa ihan senkin takia, että täällä on niin paljon. Nämä seinät ja noi 200 vuotta vanhat männyt tossa pihalla pitävät sisällään niin paljon tosia ja huikeita tarinoita. Niitä ei tarvitse keksiä tai alleviivata, vaan ne on just niin kuin ne on. Mä en haluaisi kuulla enää keksittyjä tarinoita. Myös pienellä tarinalla voi olla merkityksensä tässä maailmassa. Paljon isompi merkitys, mitä ihminen, joka sitä tarinaa kertoo voi itse kuvitellakkaan.

 

Millaisia pelkoja olet joutunut kohtamaan kasvaessa uusiin rooleihin? Kuinka olet voittanut ne?

Mulla on ollut paljon erilaisia rooleja elämässäni. Olen ollut puhuja, hotelliyrittäjä, malli, kirjoittaja ja jopa säätyttö. Mä olen hypännyt eri rooleihin, eri aloille, totta vieköön! Mulle on sanottu, että; ”sä olet Saimi niin hemmetin rohkee!” Ei, mä en ole rohkea. ”Rohkea” sanaa käytän itsestäni hyvin harvoin. Ehkä mulla ei vain ole sellaista epäonnistumisen pelkoa. Joskus mulle sanottiin, että jos Hotelli Punkaharju menee konkurssiin, niin mun pitää muuttaa pois maasta ja peittää kasvoni jollain hunnulla tai vetää pipo silmille, jotta kukaan ei tunnista. Oon ylpeä siitä, että olen oppinut näistä vastoinkäymisistä, niitäkin on ollut aika paljon tässä elämässä. Mulla on ollut ympärillä ihan mahtavia tyyppejä, mentoreita, ihmisiä, jotka ovat mua viisaampia, nopeita tekemään ratkaisuita ja kyseenalaistamaan asioita. Aina ei tarvitse uskoa. Aina voi mennä omaa tietä, mutta se on hyvä, että muut ihmiset kyseenalaistavat omat ajatukset.

Hyppy tuntemattomaan. Mä oon ollut myös utelias ja halunnut oppia. Vaikka vihaan suomalaisia sananlaskuja ihan hirmuisen paljon, niin yksi sananlasku on hemmetin hyvä ja se on tää; ”kysyvä ei tieltä eksy.” Mä oon aina uskaltanut kysyä. On hyvä aina välillä sanoa, että; ”mä en osaa, kerrotko mulle miten tää tehdään, kun sinä tiedät, miten tää tehdään. Sinä osaat.” ”Jaatko tän aarteesi mun kanssa, niin ehkä joku päivä mä jaan jonkun mun aarteen sun kanssa.” Tää kun me opittaisiin tässä elämässä, että me annettais lahjoja joka päivä vastavuoroisesti.

 

Milloin olet onnellinen?

Mä oon onnellinen silloin, kun mä oon sienimetsässä. Kun höyry nousee sammaleesta ja kurjet lentää. Vaikka se on kauheeta, että ne lentää pois, mutta kun ne huutaa, niin se kurjen huuto on sellainen, että se riipaisee koko ruumin kautta. Sillon mä oon onnellinen. Samoin sillon, kun kurjet palaavat keväällä. Keväällä siihen liittyy korvasienet. Syksyllä siihen liittyy mustavahakas ja mustavahakkaan myskinen tuohuksen omainen tuoksu. Se kun sä löydät ison saaliin, niin kyllähän sä oot onnellinen.

 Toisaalta mä oon onnellinen silloin, kun mä teen jotain, mitä mä en olis uskonut pystyväni tekemään. Mä olin äärimmäisen onnellinen, kun mä pystyin maalaamaan yhden työn pari vuotta sitten. Olin aina luullut, että en osaa piirtää ja maalata. Ei se nyt missään seinälle ole, mutta kyllä mä sen aion säilyttää muistona siitä, että mä pystyin siihen. 

Sukeltamaan en varmaan koskaan pysty, vaikka olis mitkä laitteet keksitty maailmaan, mutta kaikkea muuta katson uteliaana silmiin elämässäni. Siitä se onni varmaan koostuukin, että on utelias ja saa niitä elämyksiä ja kokemuksia, mitä yritetään myös täällä Hotelli Punkaharjulla antaa ihmisille. Jokainen löytää oman onnensa, oman elämyksensä. Kaikilla se ei tarkoita samaa. Mulla on ystävä, joka kävelee omat kävelylenkkinsä niin, että hän kutoo samalla ja se lankakerä on hänen taskussaan. Se on hänen onnellisin hetkensä. Mulla se on se metsä, joka on täynnä mustavahakasta ja sen tuoksua.

 

Millaisia unelmia sulla on tulevaisuuteen?

Jokainenhan meistä unelmoi. Jos ei unelmoisi, niin ei olisi elossa. Mäkin unelmoin – vieläkin. Mä unelmoin siitä, että mulla on joskus aikaa kirjoittaa toinen kirja, että mä voin oikeesti keskittyä siihen täysillä. 

Toisaalta unelmoin siitä, että mun poikani Hektor ottaa hoitoon hotellin ja mä voin istua vaan kiikkutuolissa nurkassa ja katsoa kun hän toimii ja johtaa kaikkea. 

Mä en ole koskaan tätä sanonut, kun tää on ollu se mun salaisuus, niin hitusen verran unelmoin siitä, että pääsisin näyttelemään oikein kunnon roolin. Yhden kerran elämässäni, se riittäisi! Se katkaisisi sen mun uteliaisuuden siihen asiaan.

 

Sun ainutlaatuisen puheen ja naurun kuulee helposti ajatuksissa. Silmiin piirtyy kuva rohkeasta naisesta punaisilla hulmuavilla kiharoilla ja eläväisillä silmillä, joita koristavat ajetut kulmakarvat. Miten tällainen vuosikymmeniä kestävä ja ainutlaatuinen artistipersoona syntyy?

Mä oon semmonen tyyppi, joka jakaa mielipiteitä. En tiedä ketään ihmistä, joka olis sanonut että; ”se Saimi on ihan kiva ja mukava.” Ulkonäöltään tai puheeltaan tai missään määrin. Se on ehkä se mun brändi, joka jakaa mielipiteitä. Tää matala ääni, jota mä vihasin lapsena, josta on tullut mun tavaramerkki – mahtava juttu! Samoin nää kulmakarvat, jotka on ajeltu ja samoin tää tukka, jonka vuoksi mua lapsuudessa haukuttiin Pelle Hermanniksi. Nythän tulee se Pelle Hermanni -elokuva, odotan kutsua ensi-iltaan. 

Se on brändi, joka on totta. Multa kysyttiin vähän aikaa sitten; ”ootko sä harkitusti luonut, rakentanut tämän kaiken?” Niin en. Nää asiat on tarttunut muhun aikojen kuluessa. Kaikki nää sienet ja tukka ja kulmakarvat ja ääni ja ehkä se semmonen pelottomuus, mistä mut ehkä muistetaan, mutta mä koen nää myös omakseni. Muistan silloin, kun mun brändiä rupes rakentamaan muut ihmiset, kun tein Huippumalli Haussa -ohjelmaa. Musta tehtiin semmonen musta enkeli, joka jyräytti nuorille tytöille että; ”susta ei oo tähän, eikä tähän”, vaikka mä en koskaan niin sanonut. Mä sanoin että; ”ehkä ei ole tähän, mutta sinä voisit tehdä jotain muuta muotialalla, kuin olla malli.” Se loppulause oli leikattu televisiossa pois. Ehkä nyt se Saimi, mikä tunnetaan, ehkä se on oikeasti se minä, eikä harkitusti luotu brändi, joka kuihtuisi aika nopeasti kasaan, tyhjenisi, jos se olisi valhetta. Jos se tarina ei olisi tosi.